Kuten Inke jo ehtikin mainita, valoa tunnelin päässä häämöttää. Issues Headquarters muistuttaa tällä hetkellä crackluolaa: saimme vanhat yhteensopimattomat, liian isot, pienet tai liian tarpeettomat tavarat uuteen koteihinsa hyvissä ajoin, uudet huonekalut loistavat vielä poissaolollaan. Meillä on tällä hetkellä kotona sänky, ruokapöytä (ei tosin tuoleja), vanha mutta aina yhtä loistavasti useissa eri tarkoituksissa palveleva Artekin ritiläpenkki ja.. No, siinäpä se sitten olikin. Säkkejä, laatikoita, kirjapinoja ja viimeisenä silauksena pyykinkuivausteline keskellä lattiaa. Täällä kaikuu ja kumisee. Hengailu kovalla lattialla ei ole kovin miellyttävää, sängyssä röhnäämisestä tulee muuten pidemmän päälle niska ja selkä kipeäksi. Ei voi tosin valittaa – täällä kun pelättiin, että vanhat huonekalut jäisivät käsiin…
Vielä pari viikkoa, kuulemma. Olemme toiveikkaita, mutta yritämme pitää päämme kylminä. Eivätkös kaikki toimitusajat aina tuppaa venymään ja paukkumaan? Hyvää kannattaa odottaa.. Kun tuo lamppu viimein raivaa tiensä Kallioon, ei pimeästä vuodenajasta saa eikä toivon mukaan edes voi valittaa. Unelmien täyttymys.
Saa muuten nähdä, mitä sieltä sitten loppujen lopuksi tulee. Jan nimittäin mittaili seinää ja tulevan hylly-taso-hässäkän mahtuvuutta pohtiessaan, asensiko maanantaina vieraillut sähkömies tieltä siirretyn pistorasian sittenkin hieman liian kauas nurkasta. Pistorasia on kyllä paikallaan, mutta jostain syystä matkalla ollut hyllykkö on vain noin kaksikymmentä senttiä seinää pidempi. Mitta seinästä on kyllä otettu oikein, mutta helvetillisessä ”Mini-Mup ja kaksi Tupla-Muppia, eiku Mikrotupla-Mup ja sittenkin kolme Tuplamini-Muppia…” -vaiheilussa pari numeroa on ilmeisesti päässyt vaihtamaan paikkaansa. Onneksi tilanne oli vielä pelastettavissa, kun yhden moduuleista pystyi vaihtamaan pienempään. Sanktioksi tästä saa todennäköisesti palata lähtöruutuun odottamaan vuoroaan kahden nopanheittokierroksen ajaksi, mutta parempi kai näin.. Isännöitsijällä olisi voinut olla pari valittua sanaa sanottavana, jos Inke olisi joutunut toteuttamaan ensimmäisen suunnitelmansa ja laajentanut asuntoa kaivertamalla tuosta hyllykön tielle tulleesta ulkoseinästä parikymmentä senttiä pois.
Kuvia tästä, joskus ehkä. Siihen, että koti näyttää viimein kodilta tulee vierähtämään vielä paljon aikaa. Jokaisen sälän, koriste-esineen ja tekstiilin täytyy todella ansaita paikkansa. Ei kompromisseja, ei mitään joka on jossain koska siinä nyt vaan pitää olla jotain.
(Puolen vuoden päästä? Lehtipinoja, tuikkulyhtyjä, liian monta mukavaa tyynyä ja kulahtanut viltti – mutkun se ei kutita. Elämisen merkkejä. Mutta ajatus, se lienee pääasia.)
Aivan jäätävä kuva, tiedetään.. Ehdin kiskoa jo takit, mekot ja muut härpäkkeet pois ja vaihtaa lökärit päälle ennen kuin otimme hätäisesti napatut kuvat kamerasta pois. Ehkäpä tästä käsityksen saa. Paitsi että tuo mekko.. Se on lähestulkoon mahdotonta ikuistaa valokuvaan, ainakin ilman Mikko Rasilaa. Tummansinisestä täydellisyysmekosta tulee kaikissa valkokuvissa silkkaa mustaa mössöä. Uusi kamera on ostoslistalla.. Kuten myös valaisin. Tai no, valaisin on kyllä jo matkalla. Onneksi. Täällä on pimeää.
Takki ja kengät A.P.C.
Huivi Burberry
Mekko Peter Jensen
Kuvasta löytyvät tuoreimmat hankintani. Tai jos olen täysin rehellinen, niin kuvasta löytyvät pari itse tilaamani tuotetta ja lisäksi vielä yksi yllättämään päässyt päivän piristäjä. En tiedä kuka siitä on vastuussa, mutta iso kiitos lienee paikallaan End-nimisen verkkokaupan suuntaan.
Kengistä olen luultavasti jaaritellut ihan riittävästi viime aikoina ja toteanpa vaan, että nyt – pitkän odotuksen jälkeen – olen Mark McNairyn kenkien onnellinen omistaja. Ne ovat täydelliset.
Toinen tuote, jonka tilasin itse oli Nigel Cabournin tummansininen villapipo. Vihdoinkin kunnolla lämmin pipo. Korvani kiittävät! Aiemmat myssyt ovat pyörineet (ja pyörivät vieläkin) säännöllisen epäsäännöllisesti sillee trendikkäästi takaraivolla. Näin myös viime talvena, joka oli – muistaako kukaan? – sikakylmä. Just niin. Pelkään pahasti, etteivät viimetalviset pakkaskorvani ole sulaneet vieläkään ja tämä voisi olla selitys siihen, miksei muutama esiintyminen Flowssa yksinkertaisesti vaan soinut omissa korvissani, vaikka muut tykkäsivät kovasti. Eräänlainen korvieni kosto.. Vai hullu salaliittoili-Jan?
Niin ja sitten kolmantena se päivän piristäjä, eli A.P.C.:n farkkukangaskassi. Se on rahassa mitattuna parinkymmenen euron arvoinen, mutta asiakaspalvelumielessä lahjoitetun kassin arvo on kyllä huomattavasti enemmän. Uskoisin, että kaikki meistä pitävät yllätyksistä ja tämähän nyt on ihan parhaasta päästä. Toivottavasti he eivät päätä yllättää minua myös ylimääräisellä laskulla..
Aaah – syyskuun ensimmäinen päivä. Ei tarvitse enää vängätä, josko nyt on loppukesä vai alkusyksy.. Peli on selvä. Saappaat jalkaan ja villaa ylle, tytöt – se on menoa nyt!
Koin tässä askarrellessani pienimuotoisen valaistumisen: minun on saatava tuollainen valkoinen irtokaulus. Miten loistava keksintö tuo onkaan, ainakin tällaisen ihmisen mielestä jota neulepaidan alle ängetty kauluspaita kiristää ja ahdistaa. Vaikka yhdistelmä näyttäisikin hyvältä, hillityn ulkokuoren alle voi mahtua melkoinen määrä ruttuista kangasta ja yllättäen kiristäväntuntuisia saumoja. Kuvittelen, miten voisin freesata tuolla kauluksella muutaman mekon ihan uuden näköiseksi.. Ja kuinka voisin viilettää näinä syksyn päivinä pukeutuneena huoliteltuun, asustettuun neulepuseroon tukahtumatta liioiteltuihin kangaskerrosmääriin. Kuinka fantastista?! Valkoinen kaulus on uusi musta!
Heti ensisoinnusta lähtien kuulee erittäin selvästi mistä Sean Carey eli S. Carey, on saanut vaikutteensa esikoislevylleen All We Grow. Instrumenttivalinnat, sävellykset ja joissain kappaleissa jopa äänenkäyttö tuovat vahvasti mieleen Justin Vernonin sekä hänen sooloprojektinsa Bon Iverin. Tämä ei kuitenkaan tule suurena yllätyksenä heille, jotka ovat lukeneet Pitchforkin arvostelun. Siitä selviää, että Carey opetteli koko Bon Iverin For Emma, Forever Ago-levyn ulkoa siinä toivossa, että pääsisi soittamaan yhdessä Vernonin kanssa. Näin myös kävi.
Vaikka tämä onkin Careyn tekemä levy, vie se kuitenkin ajatukseni vahvasti Bon Iverin ainokaiseen ja täten myös saattaa minut vaikeaan vertailutilanteeseen. Lienee sanomattakin selvää, ettei Carey pysty kilpailemaan julkaisun kanssa, joka on mielestäni yksi 2000-luvun parhaimmista. Epäreilusta vertailukohdasta huolimatta hän pystyy kuitenkin tarjoamaan kaikille Bon Iverin ystäville oikein mainiota musiikkia näin alkusyksyyn ja olen itse muutaman kuuntelukerran jälkeen erittäin positiivisesti yllättynyt. Näin lähelle Bon Iveriä kukaan ei kuitenkaan ole päässyt hetkeen ja se on paljon sanottu se.
Ei tästä oikeastaan enää puutu kuin lasi punaviiniä ja pari kynttilää.
Coute Que Quote julkaisi heinäkuun puolivälissä japanilaisen Impossible Possibilityn lookbookin, minä löysin ne vuorostani hieman myöhemmin.. Näitä kuvia kannatti kuitenkin odottaa, sillä ne ovat suorastaan fantastisia. Todella tunnelmallisia, näistä huokuu metsähenkeä ja ne toimivat erinomaisena inspiraationlähteenä valokuvaamiseen.
Muistahan Inke pukeutua lämpimästi syksyllä, sillä kun uusi kamera on löytynyt, niin me menemme metsään. To the woods!
Turhaannuin, kun emme ole vieläkään saaneet suhdettamme vakiinnutettua. Olet niin kovin kaukainen ja minua tämä satunnainen tapailu alkaa jo tympiä. Yhdessä vietetyt minuutit ovat olleet ihania, mutta tuntuu, että kaipaisin enemmän: pitkiä kävelyretkiä yhdessä, mukavia hetkiä harmaaseen arkeen sekä ex tempore -ravintolailtoja. Olen haikaillut perääsi jo niin pitkään, aina tuloksetta. Johtaako tämä ikinä mihinkään?
Heikkona hetkenä iskin silmäni tähän ilmoitukseen netissä. Rizzo muistutti minua parhaista puolistasi, hän oli saatavilla. Sovin tapaamisesta, ehkä hieman itseltänikin salaa.
Pian kuitenkin ymmärsin, ettet ole korvattavissa. Rizzossa oli puolensa, hän oli ehkä helpommin lähestyttävä ja vähemmän herkkänahkainen. En olisi kuitenkaan ollut valmis mihinkään vakavaan Rizzon kanssa, en ainakaan ennen kuin olen päässyt sinusta yli, Charlie. En tiedä, pääsenkö koskaan.
Charlie, oletko koskaan minun? Onnistunkohan koskaan säästämään tarpeeksi pennosia, jotta yhteinen taipaleemme voisi alkaa?
Harmaa on takuuvarma valinta, se sopii varmemmin kaikkeen omistamaani mihin haluaisin tuonkaltaista paitaa yhdistää. Ruskea olisi ehkä mielenkiintoisempi eikä sillä olisi kaapissani vastassa mitään muuta ruskeaa kilpailemassa huomiosta. Mutta mutta – ruskea? Enhän minä pukeudu ruskeaan? Harmaaseen kyllä, usein ja mielelläni. Toisaalta.. Tuo ruskean sävy sopisi uskoakseni kivasti ainakin tummansinisen denimin kanssa ja taatusti sen voisi pukea myös mustien housujen yläosaksi. Ei siinä, harmaa pärjäisi taatusti yhtä hyvin ja olisi varmasti yhdistettävissä vielä muutamaan muuhunkin juttuun.
Uudelle villapaidalle olisi tilausta ja tarvetta, nuo nahkaiset kyynärpääpaikatkin olisivat enemmän kuin tervetulleet. Rakastan! Molemmat kelpaisivat, mutta kumpaakin en tarvitse.. Ja toisenkin tilaamista pohdiskelen taatusti vielä muutaman päivän ajan. Mitäpäs luulette: ruskea vai harmaa? Varma vai vaihtelu? Järki vai tunteet?
