Margaret Howell sai minut pauloihinsa välittömästi, kun törmäsin merkin vaatteisiin ensimmäistä kertaa kuluneena keväänä. Kevään mallisto ei nähtävästi ollut mikään onnenkantamoinen tai vahingossa onnistunut kokeilu klassisen minimalismin maailmassa, vaan syksyn sato jatkaa samaa, silmiähivelevän kaunista, simppeliä linjaa. Onneksi. Kauluspaitoja, villaa, herrainhousuja, harmaata, polvipituisia helmoja, hillittyä asustamista. Ja matalia nauhakenkiä! Tunnen nämä asiat omikseni.

Howell luottaa duffelin ja trenssitakkien pelastavaan voimaan kesät talvet. Beige duffelikin on kieltämättä erittäin kaunis, mutta suurin mielenkiintoni kohdistuu noihin vakosamettichinoksiin. Mah-ta-vat.

Mallistokuvien stailauksesta inspiroituneena yritän taatusti tukkia kauluspaitaa jokaisen neulepuseroni alle, annan helman roikkua rennosti hameen päällä.. Sekä yritän edes yhtenä aamuna ymmärtää, että esimerkiksi

kaunis neule yhdenvärisenä + hienot housut toisenvärisinä + pelkistetyt, matalat kengät = asu,

eikä siihen tarvitse väkisin tunkea enää mitään lisää.

Fiilikset eivät ole keväästä muuttuneet: Howell, pue minut. Myös talveen.

Brittisuunnittelija Margaret Howell on minulle uusi tuttavuus. En oikein tiedä, oliko hänen vaatteisiinsa törmääminen loppujen lopuksi mitenkään hyvä juttu. Nyt minulle ei kelpaisi enää mikään muu. Vaatteet ovat kauniita, ajattomia, pelkistettyjä, täydellisiä, helposti yhdisteltävissä.. Niin, sekä mitä melkoisen kalliita – kuinkas muutenkaan.

Olen hyvä ihastumaan yksittäisiin vaatekappaleisiin, mutta harvoin kokonainen mallisto iskee kuin metrinen leka. Keräilen täällä alaleukaani lattialta ja mietiskelen, miten totta onkaan sanonta siitä, että vähemmän on enemmän. (Paitsi jos puhutaan rahasta. Hittolainen.)

Kesäduffeleita? Raitoja ja trenssitakkeja? Valkoista, harmaa, beigeä, tummansinistä ja mustaa? Väljiä linjoja, simppeleitä leikkauksia? Kyllä, kyllä, kyllä.

Howell, pue minut.