Keskiviikon kunniaksi innostuin ostamaan Monkin aleillasta kellohameen, samettipilkullisen sellaisen.
Niin, kellohameet. On niin päivästä kiinni, vihaanko vai rakastanko. Minulla on lantio, vyötäröstä en niin menisi vannomaan. Puhvitus aiheuttaa puhvitutusta paksupäivinä, useimmiten en vain jaksa välittää saatika valittaa. Volyymi ja kerrokset kankaita vartalon leveimpään kohtaan tungettuna eivät välttämättä ole se imartelevin valinta, mutta minkäs teet: mieluisin helmanmittani ei ole minimini, maksinkin olen kokeillut ja noh – menisihän se, elleivät kaupoista löytyvät hameet olisi auttamatta minulle 20 senttiä liian pitkiä. Kynä on minulle jotenkin liian kypsä valinta, muusta tai paremmasta en tietääkseni tiedä. Kello ja heiluvat helmat, siis.
Olkoot. Tykkään yhdistellä väljiä, hieman pidempiä neuleita lantionseutua leventäviin kellohameisiin, vaikkei lopputulos ole välttämättä se pidentävin, hoikentavin tai imartelevin. Tykkään, ainakin niinä päivinä, kun en vietä aamulla viimeisiä minuutteja ennen ulko-ovesta poistumista etsien epäkohtia vartalostani peilin edessä. Olen tullut siihen lopputulokseen, ettei asia kiinnosta ketään muuta ainakaan samoissa mittasuhteissa kuin meikäläistä. Jos joku katseensa ja ajatuksensa pönkittävään vyötärönseutuun tuomitsevassa mielessä ja ilkein silmin pidemmäksi aikaa kohdistaa, siitä irtoava ilo sitten hänelle suotakoon. Minä voin kuitenkin aina tuudittautua itsepetokseen ja uskotella itselleni, että massa vyötäröllä on vain silkka kasa neuletta ja kellohelmaa. Kaikki on hyvin niin kauan, kun olen itse sujut päätelmäni kanssa. Miinus kaksi neljä kesäkiloa.
(Mainittakoon, että kellohelmaa tasapainottamaan sain viimein haettua kaupasta kauan kaipaamani uudet farkut. Ne eivät valitettavasti jätä juuri varaa itsepetoksille tai selittelyille.)
Monki Fay Skirt, 30 €, monkiworld.com
