Perillä totesin olevani paikallista massaa sekä ilmeisesti jonkinlainen henkinen tanskalainen. Mikäli mimmit eivät olleet yhdistäneet pitkähköihin takkeihinsa ja holtittomasti roikkuviin pipoihinsa Wolverineja tai muita vastaavannäköisiä kolhoja, jalassa oli pari New Balancen tennareita. Jopa Clarksin Desert Bootsit – joita puolisentoista vuotta sitten metsästin kissojen ja koirien kanssa – oltiin kelpuutettu silkkaa kermaa kauppaavan Wood Woodin hyllyille.

Kenkäkokoelmani on siis ilmeisen kuumaa kamaa Tanskassa! Pääsi yllättämään, itse kun seurailen satunnaisesti vain paria tanskalaista blogia, jotka tuntuvat keskittyvän hamstraamaan kaiken mahdollisen Acnen kenkämallistoista.

En minä tiennyt.

Moista yhteenkuuluvuuden tunnetta en ole kokenut sitten myöhäisten teinivuosien, vaikken sitä ole tietoisesti vältellyt saati tavoitellutkaan. Kiitos Tanska, oli mukavaa olla viikonlopun ajan yhtä kanssanne.

(ps. Muistoksi yhteisistä hetkistä taidan hankkia itselleni logolla varustetun Carharttin hiippapipon, sellainen kun oli joka toisella vastaantulijalla. Muistuttakoon se minua sitten reissusta sekä yläasteajoistani. Tuolloin pukeuduin päästä varpaisiin merkin S-koon miestenvaatteisiin, kun naisten mallistoa ei vielä taidettu valmistaakaan. Ja ei, Carhartt-kausi ei ollut yhteenkuuluvuuden aikaa.)

Kuten nyt esimerkiksi sinikukkainen mekkoni, jonka parissa olen viettänyt lähestulkoon huolestuttavan paljon aikaa. Laitoin sen juuri viikoksi jäähylle: minkäänlaisia kyllästymisen merkkejä ei ole ilmassa, mutta tyylibloggaajan lienee syytä yrittää pukeutua välillä muuhunkin.. Kuten nyt esimerkiksi kahteen ikivanhaan ja yhteen uudempaan villamekkoon (vanhat musta ja harmaa, uusi tummansininen – kaikki mallia säkki), joista saa jännittäviä (not) ja lämpimiä asukokonaisuuksia yhdistelemällä niihin mm. eri värisiä villasukkahousuja (mustat ja tummanharmaat) sekä asusteita (pipo).

Samu-Jussi Kosken vaatteet löysin hänen Marimekko-aikoinaan. Olenkin teille jo aiemmin kertonut carriebradshaw-hetkestäni, kun suurin piirtein ensimmäistä hivenen tyyriimpää vaatetta itselleen hankkimassa ollut opiskelija-Inke päätyi onnellisten yhteensattumien myötä sovittamaan mekkoa päälleen suunnittelijan muokatessa sitä nuppineuloilla minulle sopivaksi. Harvemmin sitä saa henkilökohtaista palvelua tyypiltä, jonka kädenjälkeä on ihaillut kauempaa.

Sittemmin Samu-Jussi jatkoi matkaansa Marimekolta ja minä jäin odottelemaan suunnittelijan seuraavia siirtoja. Marimekko tosin sai minusta tuon yhteistyön myötä uuden asiakkaan itselleen: ennen Kosken vaatteita muistin koko putiikin vain yöpaitoja tai froteepyyhkeitä kaipaillessani. Toisin ovat asiat nyt, ja hyvä niin!

Olisiko sitten ollut vuoden 2010 loppupuolta, kun huhut suunnittelijan omasta Samuji-merkistä kantautuivat korviini. Sitten pärähtivät ensimmäiset kuvat nettiin, ja kun vaatteita viimein sai ostaa merkin showroomin taannoisesta pop up -storesta, olin ensimmäisten joukossa nykimässä ovenkahvaa. Sitten tulikin kaivattu oma puoti Kiseleffin taloon, joka muutti syksyllä – toivottavasti helpommin löydettävään sijaintiin – Espalle ja aukesipa loppuvuodesta hartaasti toivottu verkkokauppakin.

Lahkolaismekko, ruusumekko, sinikukkamekko, harmaa takki – vieläkin jaksan riemuita jokaisesta Samuji-hankinnastani. Kevään mallistoa on alkanut tupsahdella liikkeeseen ja verkkokauppaan, mutta ajatukseni harhailevat myös merkin tulevaan syysmallistoon.

Tässä nyt nimittäin pääsi käymään niin, että allekirjoittaneella oli kunnia vastaanottaa kutsu Samujin syysmalliston näytökseen Kööpenhaminan muotiviikoille. (Enkä edes uhkaillut, kiristänyt enkä varjostanut ketään!)

No, vaikka kiinnostusta olisi ihan hirmuisasti, ehkä lyhyehköllä varoajalla ei pystyisi kuitenkaan lennähtämään toiseen maahan näytöstä katsomaan. Mutta kuinkas sattuikaan, olimme uskomattomalla mäihällä sattuneet suunnittelemaan viikonloppureissun Köpikseen ensi viikon viikonlopulle. Ei meillä ollut mitään hajua, että siellä on silloin muotiviikot – Jan vain sattui olemaan työnsä puolesta siellä päin ja päätimme, että minä lennän perästä viikonlopun viettoon.

Tuuletin uskomatonta mäihääni melkoisen kovaäänisesti, kunnes tajusin tarkistaa lipuista lentoaikatauluni. Näytös alkaa kello 16.00, lentoni lähtee Helsinki-Vantaalta kello 18.35. Ff-ff-uuuuuuuh...

Samujin fanityttö numero yksi puri hammasta yhteen niin että veri ikenistä tihkui, kun joutui kiittämään mutta kieltäytymään kunniasta ja lähettämään paikalle poikaystävänsä kameroineen. Hannu Hanhi Jan kun sattuu olemaan kaupungissa jo valmiiksi… Ehkä tämä on kohtalon johdatusta, näytös kun olisi saattanut kärsiä mallien helmoissa roikkuvasta “mullemullemulle”-Niemisestä.

Olen vaiennut tästä “ei jumalauta” -hetkestäni muutaman viikon, mutta huomenna vietettävän Finnish Catwalk -tapahtuman johdosta järjestettävä bloggaajien kirjoituskilpailu kannusti minua jakamaan kanssanne tämän kauniin rakkaustarinan suomalaiseen merkkiin – vastoinkäymisineen kaikkineen.

Mikäli vuosien mittaisen, onnea tihkuneen tapahtumaketjun viimeisin käänne herätti sinussa sympatiaa tai vahingoniloa, olisin mielissäni, mikäli kävisit tykkäämässä tästä postauksesta Finnish Catwalkin Facebook-sivuilla (olen siis tämän sinne linkittänyt..) huomiseen, perjantaihin 27.1. mennessä.

Minä saatan tykkäystenne johdosta saada jonkinlaisen palkinnon (tai sitten en, koska todennäköisesti myöhästyn muutamalla tunnilla..), mutta fiksuja kun järjestäjät ovat, myös tykkääjiä palkitaan! Kaikkien osallistuneiden bloggaajien postauksista tykkänneiden kesken arvotaan viisi avec-lippua Finnish Catwalkin kutsuvierastilaisuuteen huomenna eli 27. tammikuuta. Joten tykätkää ja voittakaa tekin – voitaisiin Vanhalla sitten huomenna yhdessä nauraa minun huonolle mäihälleni.

Lisäksi elämääni hallitsevat kaksi projektinhallintatyökalua, yksi excel-taulukko sekä neljä ladattua ja testattua muistioapplikaatiota. (Evernote, Wunderlist, Day One, Dragon Dictation.. Ai niin, ja iPhonen omat muistiot, ne ovat sentään aktiivikäytössä. Eli siis viisi.) Ai niin, Facebookhan muistaa myös muistutella riennoista, synttäreistä ja tupareista.

Työläppärin viereen on majoittunut A4-kokoinen ruutupaperilehtiö, johon vielä tehosteeksi on läntätty 2-5 neonväristä Post-it -lappua. Joskus olen liimannut puhelimeni takakanteen Post-it-lapun – varmuuden vuoksi. Lähettelen itselleni sähköposteja muistuttelemaan jutuista, muiden meilejä merkitsen lukemattomiksi kunnes olen ehtinyt vastaamaan niihin.

Koomisinta? En ole mitenkään krooninen unohtelija. Minusta tuntuu, että muistaisin helposti vähemmälläkin. Harvoin mikään unohtuu: ei kai mikään ihme, kun koko ajan jossain vilkkuu ja hälyttää.

Pari vuotta sitten jouduin työtä hakiessani psykologiseen testiin. Järjestelmällinen kaaos, sanoivat minusta. Sain paikan, kai se oli kohteliaisuus. Järjestelen ja kyttään kalentereja työkseni, kammoan unohtamista ja kokeilen mieluusti yhä uusia tapoja muistuttaa itseäni muistamaan asioita, jotka muistaisin muutenkin. (Kolme kalenteriahan hälyttäisivät joka tapauksessa, päivää ennen ja tuntia ennen tapahtumaa).

Piip-piip-piip. Muista viedä roskat. Piip. Hot Jooga ylihuomenna kello 19.25. Piip. Puhelinpalaveri tiistaina kello 13.00, aivan kuten on ollut lokakuusta alkaen ja on koko kevään ajan. Matkalle. Jan matkoilla. Työkaveri matkoilla. Kumminkaima matkoilla. Pakkaa laukut. Piip. Ajoissa nukkumaan. Herätys. Varmistusherätys eri laitteesta 5 min myöhemmin. Piip-piip. Vastaa meiliin, jonka laitoit lukemattomaksi jotta muistaisit vastata siihen, vaikka muistaisit kuitenkin, koska et siirtänyt sitä käsiteltyjen kansioon. Muista eväät.

Piip. Muista kuule keskenäs.

Nyt minä kävin ostamassa tällaisen mustan älylaitteen, jossa on monia erilaisia välilehtiä ja muistutukset yms. elintärkeä informaatio tarttuvat siihen, kun raaputtaa sellaisella puikolla sen käyttöliittymää. Täytyypä tutustua tarkemmin tämän ominaisuuksiin: sanelua se ei tallenna enkä ole vielä saanut sitä hälyttämään, mutta hiivatin hyvin tarttuvat nuo Post-it laput siihen.

Tarkoituksenani oli aloittaa pieni teknologiapaasto ja kasata aivan kaikki vaihteeksi yksiin kansiin. Ei teknologiassa ja muistuttelijoissa sinänsä mitään vikaa ole, mutta onnistuin ajamaan itseni siihen pisteeseen, jossa yksi vempele muistuttaa katsomaan muistutusta toisesta. Kivojahan ne vempeleet ovat ja taatusti hyödyllisiä, kohtuudella käytettynä. Minä vain päätin olla superorganisoitunut ja keräsin ne kaikki. Sähkökalenterit ja applikaatiot aktivoitukoon yksi kerrallaan, sikäli mikäli onnistuvat tarpeellisuudellaan minut uudelleen vakuuttamaan.

Tuskin maltan odottaa, minkälaisia lisäosia muistioiden ja kalenterien väärinkäyttäjä saa rakennettua tuohon pikkumustaan. iPhone pikaliimalla takakanteen, johan taas hälyttää…

Moleskine-kalenteri Stockmannilta, n. 24 €. Muistutuksia hallinnoimmaan hankin lyijytäytekynän.

Hyviä vaalivalvojaisia, porukat!

Hippasen vajaat kaksi vuotta sitten ostin itselleni beigen takin. Siinä on pienet kaulukset, irroitettava huppu sekä se on malliltaan a-linjainen. Klassikkotrenssiä olin kyllä tuolloin itselleni kevääksi ajatellut, mutta sovitettuani saman merkin ns. perustrenssiä sekä tuota hankkimaani takkia, oli valinta itsestäänselvä.

Tuo hivenen kellohelmainen ja aavistuksen söpöilevä, mutta silti varsin pelkistetty ja melko klassinen takki nimittäin kuvaa mielestäni tyyliäni, mieltymyksiäni ja vaatekaappini sisältöä ainakin viimeisten parin, kolmen vuoden ajalta. Samanhenkistä kamaa ne muutkin henkarini kantavat! Hieman söpöilevää, muttei aivan liian – klassista, mutta usein pienellä twistillä.

Mutta nyt jos olisin hankkimassa beigeä takkia ja pääsisin suorittamaan valintaa omani ja kuvassa koreilevan version väliltä, saattaisin hyvinkin kallistua tähän jyrkempään, graafisempaan ja hivenen kikkailevampaan 2012-malliin. 2012-versiossa nimittäin kiteytyy viime aikoina tekemieni hankintojen henki: söpöilevä ranskalainen on tällä hetkellä hivenen alakynnessä ikuisessa painiottelussa freesimpää ja pelkistetympää skandinaavisisartaan vastaan.

Nämä kaksi tyylisuuntaa jatkakoon painiaan, sillä myös se 2010-malli beigestä takista tuntuu edelleen mitä melkoisen hyvältä ja käyttökelpoiselta. Se ei välttämättä ole se takki, jonka poimisin tangolta kassalle tänä keväänä, mutta laitan sen mieluusti päälle säiden jälleen salliessa. On sekin minua – ehkei tuoreinta versiota, mutta silti järin tunnistettavaa.

Ja se on aina mukavaa huomata, että vaikka uutta tulee, kaikki vanha ei automaattisesti ole totaalisen passé… Ainakin, mitä omaan, henkilökohtaiseen tyyliini tulee, siis. Tylymmät linjat, kaupunkilenkkarit sekä hillitty poikamaisuus taitavat olla kevättä 2012, mutta uudet jutut ovat ainakin toistaiseksi olleet loistavasti hitsattavissa toissakevään tyttömäisempiinkin juttuihin. Ihan täysin ei siis vuoden 2010 Inke ole sieluaan myynyt, kun valtaosa tuon hetken hankinnoista kestää päivänvaloa vielä tänäkin kevään.

Palataanpa asiaan viimeistään alkuvuodesta 2014: mielenkiinnolla odotan, johtaako vääntöä tuolloin skandinaavi vaiko ranskatar. Ja mistä sitä tietää, jos tähän soppaan saadaan jostain vielä kolmaskin haastaja?

Hope Widdy Coat, $430, lagarconne.com

Siis ainakin minun mielestäni: mikään ei enää pitäisi minua erossa Janin pipoista, villatakeista eikä varsinkaan siitä yhdestä Our Legacyn tummansinisestä taiteilijatakista, jota aion kyllä lainata heti kun tuo valvova silmä hetkeksikään herpaantuu.

Jotenkin minusta tuntuu, että toinen osapuoli ei ole välttämättä niin innoissaan ideasta.. Ja myönnettäköön, että osa minusta jopa toivoo niin. (Minulla on mitä melkoisen hyvä mielikuvitus, enkä saa erästä mielikuvaa nyt pois verkkokalvoiltani. Apua.)

Hieno idea tämä taidekuvasarja, ja loistava toteutus: kylläpäs he muistuttavatkin toisiaan.

Vaatteiden vaihtoa osoitteessa sincerelyhana.com, kuvat myöskin lainattu sieltä.

Pyrkimyksenäni on pitää lähestulkoon vedenkestävät, hillitysti neonkeltaista ja heijastinmatskua yhdistelevät uudet lenkkarini pelkässä juoksukäytössä. Katsotaan – voihan olla, että hipsuttelen vastaan lenkkareissani Helsingin keskustassa jo maaliskuussa.. Tai helmikuussa. Siis kun nehän ovat vedenkestävätkin.

Ja olivathan ne, vedenkestävät siis. Kävimme jaloittelemassa kuutisen kilometriä nautiskellen Helsingin ensilumesta, jota ei varsinaisesti voinut olla huomaamatta sen sataessa napakalla paineella suoraan naamaan pistelevän jäähyhmän muodossa. Nyt kun tuossa kelissä on lähtenyt ulos juoksemaan, ei tekosyynä voi käyttää enää oikeastaan mitään sääolosuhdetta. (Paitsi ehkä alle kahdenkymmenen laskevia pakkasasteita – jätin normaalihintaisen lämpökerraston vielä hankkimatta.)

Kaikesta tilityksestä ja urheiluvälinehankinnoista voitaneen päätellä, että joululoma oli varsin levollinen, onnistunut sekä täynnä hyvää ruokaa, juustoa, suklaata ja punaviiniä. No, jumppatrikoo onneksi venyy.

Nike Lunarshield+ 3 Shield -lenkkarit, Kampin palvelevasta Nike-myymälästä.

On se muuten jännää, että lomalla ei ehdi bloggaamaan, vaikka arkena töiden, kavereiden, harrastusten, taloustöiden, television ja nukkumisen ohella ehtii vallan mainiosti. Nyt on kuitenkin pitänyt mm. nukkua joka aamu yhteentoista, katsoa neljä elokuvaa päivässä, saunoa jatkuvasti sekä nautiskella ruuasta ja juomasta – tuota siinä sitten sisältöä.

Ainoa muodista ja pukeutumisesta kiinnostunut on viime päivinä ollut näköjään jackrussellinterrieri Robert. Muilla on verkkarit, asusteena reilusti yllämainitun ja kovasti sylissä viihtyvän jackrussellinterrierin irtokarvoja. Oikein.

Poopin jouluaaton asu:
Rusetti Lanvin x H&M

Olen itseltäni salaa hivuttautunut takaisin matalakantaisten maailmaan, unohtanut korkonilkkurit eteisen nurkkaan ja valinnut kevyemmän tien. Myönnettävä on: mukavuudenhalu veti lopulta hienostelua pidemmän korren. Tai sitten syynä ei ollutkaan mukavuudenhalu: ehkäpä palasin vain ensirakkauteni luokse korkkarisyrjähyppyni jälkeen.

Kyllä koroille on hetkensä, myönnettäköön.. Mutta tuntuu, että omassa elämässäni ne ovat yhä harvemmassa. Korkoja yhtäkkiä aristelemaan alkanut tuntuu saavan korkoja enemmän nostetta olemukseensa kengistä, joihin ei tarvitse keskittyä. Löydän itseni yhä useammin huokailemasta hienojen herrainkenkien kuin pilvenpiirtäjäpiikkarien perään. Se on ihan okei, se on pohjimmainen luonteeni. Mukavuudenhaluinen ja käytännöllinen, mutta silti mitä melkoisen turhamainen.

Voihan se olla, että huomenna vastaan tulee korkopari jonka vuoksi olen valmis hoipertelemaan, mutta tänään vannon ikuista rakkautta matalille kannoille. Sanojen tueksi tarjoiltakoon muutamia kuvia Dieppa Restrepon mallistosta – nuohan vallan huutavat seurakseen silkkimekkoja. Tai pillifarkkuja. Miten milloinkin.

(kuvat Dieppa Restrepo)

Kyllä – toinen meistä muisti ottaa kotoa mukaan myös ne kuvattavat tavarat.

Hatunnosto jokaiselle valokuvaajalle: yhden ruudun onnistuminen (no, se punnitaan muualla ja myöhemmässä vaiheessa..) vaati 3,5 tuntia työtä, kolme erilaista sommitelmaa, pari hermoromahdusta, viisi epätoivoista jalustaviritelmää sekä muutaman kirosanan.

Mutta olipahan kivaa!