En ihmettelisi, vaikka helvetti jäätyisi ihan näinä päivinä. Epätoivoiset teot jatkuvat tällä suunnalla – lenkkeilyharrastus on jatkunut (yhtä tuskaisena kuin ennenkin) ja olen jo onnistunut tekemään tästäkin halvasta huvista melkoista välineurheilua. Noh, en ehkä aivan syyttä suotta – harmaat, paksut ja pehmoiset collegehousut kaapin perältä eivät yllättäen olleetkaan ns. tekninen vaate vaan ällöttävää märkää nihkeää nuhjua jo vartin löntystelyn jälkeen.
Pari viikkoa sitten löysin Erottajalla sijaitsevan pätevän juoksukauppa 4Runnersin alennusmyynneistä itselleni varsin pätevän Niken ilmastoidun juoksutakin, takkiin sopivat pitkälahkeiset juoksuhousut sekä oikeanlaisesta, hien iholta pois siirtävästä (tai jotain) materiaalista valmistetun t-paidan. Kaikki mustia, tietty. Minä en jumalauta neonväreissä koikkelehdi. (Ja kaikki Nikeltä – tykkään, kun se nimi on melkein Inke. Vaihtaa vain kahden kirjaimen paikkaa. Sen on oltava enne – minut on oikeasti tarkoitettu liikkumaan. En vain tiedä sitä vielä.)
Gearit siis kunnossa… Ja sitten saapuivat helteet. Ei puhettakaan, että olisin pystynyt käyttämään takkiani juostessa vielä kertaakaan, housuista puhumattakaan. Kaivoin sitten kaappini ehtymättömistä kätköistä varsin pätevän, teknisen übersporttipaitani kaveriksi pari vuotta vanhat kovasti urheilulliset Niken caprihousut, jotka on tehty sellaisesta kahisevasta materiaalista. Jep jep. Nämä ovat taatusti aivan loistavat sellaiseen tervehenkiseen kävelyyn vaikkapa sauvojen kanssa, mutta juostessa tuntuvat jalassa yhtä mukavilta kuin muovipussit.
Laitoin sitten suurinpiirtein viimeiset tililtäni ennen palkkapäivää löytyneet pennoset kiinni Niken juoksucapreihin, 29,90 € Stockan kantisalesta. Leggingsit eivät edelleenkään ole housut.. Joten pyydän jo etukäteen anteeksi teiltä kaikilta, jotka todistavat liian piukkaan trikooseen itsensä tunkeneen punaisena puhisevan Inken irvistelevää itsensäylittämistä Töölönlahden tienoilla.
No, nyt kun olen lähtenyt paljastusten tielle, selitän vielä tuon kuvasta löytyvän pussukan tarinan. Kyllä, se on vyölaukku. Oikein kuulen korvissani, kuinka hiiret napsuvat ihmisten poistellessa minua Facebook-kavereidensa joukosta. Eihän tällaista hankintaa kyllä perustele millään, mutta onneksi syytetyille sallitaan sivistysvaltioissa aina puolustuspuheenvuoro. Minä haluan kuunnella juostessani musiikkia. Tarkemmin sanottuna minun on pakko, koska se on ainut asia joka pitää minut järjissäni ryhdyttyäni johonkin näin älyttömään ja luontoni vastaiseen puuhaan. Mutta arvatkaapa, onko tuollaisissa nakinkuorihousuissa taskua iPhonelle? Ostetaan vyölaukku sitten, juukeli. Tähän saakka olen juossut puhelin kädessäni, lienee vain ajan kysymys koska se olisi lentänyt kaaressa katuun.
(Mainittakoon kuitenkin, että vaikkei nakinkuorissa ole taskua puhelimelle, on takana kuitenkin pienenpieni vetoketjutasku avaimelle. Ihan loistava idea. Inhimillisemmän mallisissa muovipussicapreissa ei ole vetskareita taskuissa, joten olen tähän saakka mm. sitonut kotiavaimeni kiinni kengännauhoihin ja vahtinut sitä sitten paniikissa silmän herkeämättä koko lenkin ajan.)
Täällä sitä sitten ollaan, reidet ja ahteri tungettuna tiukkaan spandexiin ja koko komeus on kruunattu vyölaukulla. Itsekunnioitukseni on pitkälti nollassa. Toisaalta, toivo elää että tämän ahkeroinnin ja kärsimyksen myötä itseinho, häpeä ja holtiton nakinkuorista pursuilu rajoittuisi jatkossa pelkästään juoksuvaatteisiin.
Haikea fiilis. Omassa ajanlaskussani kesä loppuu aina Flow-viikonloppuun, olivat säät sitten minkälaiset tahansa. Pidennetyn viikonlopun vietosta töihin palatessani fiilis oli jotakuinkin samanlainen kuin ensimmäisenä koulupäivänä kesäloman jälkeen… Paitsi että mitään pehmeää laskua en tällä kertaa saanut, meilin inbox huusi hoosiannaa ja puhelin pirisi tänään kostoksi nekin kerrat jotka siltä jäi vapaapäivien vuoksi väliin. Olisipa tajunnut laittaa päälleen valkoista, haaleaa sinistä ja harmaata – serenity now.
